Hei! Kiitos paljon! Tämä on todella uskomatonta.

Ennen kuin aloitan puheeni, haluaisin kertoa, kuinka tavattoman kiitollinen olen, kun saan vastaanottaa tämän palkinnon isäni puolesta. Samalla olen kauhuissani. Minulle on suuri kunnia seistä tänään edessänne. Koska olen 20-vuotias opiskelija ja tiedän vain vähän politiikasta, pelkään, että voin pilata kaiken.

Kun kuulin, että isälleni, Aleksei Navalnyille, on myönnetty tämä merkittävä palkinto, ilahduin kovasti kahdesta syystä. Ensinnäkin palkinnon saaminen on suuri kunnia. Se on hänen ansioidensa tunnustamista ja arvostusta työlle, jota hän kollegoineen on tehnyt ja jatkaa yhä. Mikä tärkeintä, palkinto merkitsee tukea niille kymmenille miljoonille maani kansalaisille, jotka toivovat Venäjälle parempaa tulevaisuutta ja taistelevat sen puolesta.

Mainitsen toisen syyn, vaikka se vähän nolottaa. Hm.. isäni saa Euroopan parlamentin palkinnon, ja kun se annetaan, tarjoutuu ainutkertainen tilaisuus puhua Euroopan parlamentille. Valitettavasti isä ei ymmärrettävästä syystä pysty saapumaan paikalle. Niinpä joku hakee liput Strasbourgiin!

Tajusin, että on tietenkin upeaa mennä sinne. Mutta varmaan perheeni painajainen ja myös oma kauhukuvani näyttää tältä: Matkustan tilaisuudesta toiseen puhumassa isäni nimissä. Joskus hänelle annetaan palkintokin. Saan sen ja valmistelen puheen. Ja aloitan esiintymiseni pakollisella vitsillä. Mutta isän vankeus jatkuu. Minä matkustan edelleen ja matkalla luen taas kerran artikkelin hänen karmeista vankilaoloistaan. Minkäs niille voi. Matkustan ja puhun. Ja hän on yhä vankilassa.

Tämä ei koske vain Aleksei Navalnyitä. Missä ovat nyt viimevuotiset palkinnonsaajat, Valko-Venäjän oppositio? Suurin osa on vankiloissa. Missä on nyt vuoden 2010 rauhannobelisti Liu Xiaobo? Hän on kuollut vankilassa.

Esitän itselleni kysymyksen: miksi on niin vaikeaa auttaa vapauteen niitä, jotka puolustavat ihmisoikeuksia? Miksi heitä yhä suljetaan vankiloihin kaikkialla maailmassa ja jopa Euroopan maissa, maantieteellisessä Euroopassa 2000-luvulla?

Eurooppa on suuri ja voimakas. Kansalaisten tahto on ilmaistu Euroopan parlamentin päätöslauselmissa. Ne ovat tarkkoja, oikeita ja rehellisiä asiakirjoja. USA, Iso-Britannia, Australia, Uusi-Seelanti ja koko vapaa maailma tukevat niitä.

Mutta sellaiset ihmiset kuin isäni istuvat edelleen vankiloissa, ja niihin passitetaan yhä uusia ja uusia heidän työtovereitaan.

Seuraavat sanat olen kuullut monta kertaa. Kuulen ne varmasti vieläkin, jopa tämän tilaisuuden yhteydessä.

”Ymmärrämme, Darja, tunteesi. Koskeehan asia perhettäsi. Mutta todellisessa maailmassa meidän pitää toimia pragmaattisesti.”

Tämän istuntosalin sivuhuoneissa nyökkään ja sanon: ”Kyllä, kyllä, totta kai.” Mitä muuta voisin sanoa?! Olen 20-vuotias opiskelija, ja minun on vähän noloa kiistellä kokeneiden ja vastuuntuntoisten pragmaatikkojen kanssa.

Tahdon edes täällä käyttää tilaisuutta hyväkseni, kun olen mikrofonin ääressä. Kukaan ei vie sitä minulta, eikä minun tarvitse kiistellä kenenkään kanssa henkilökohtaisesti ja tuntea itseäni epäkohteliaaksi. Haluan lausua mielipiteeni pragmatismia vastaan. On kysymys Saharov-palkinnosta. Todennäköisesti Andrei Saharov oli planeettamme epäpragmaattisimpia ihmisiä.

En ymmärrä, mikseivät ne, jotka puolustavat pragmaattisia suhteita diktaattoreihin, avaa historian oppikirjaa. Se olisi hyvin pragmaattinen teko. Niin saisi helposti selville politiikan ehdottoman lain: diktaattorien ja tyrannien tyynnyttäminen ei ole koskaan toiminut.

Itseään voi pettää kuinka paljon tahansa toivomalla, että valtaan takertunut mielipuoli alkaa käyttäytyä säädyllisesti vastauksena myönnytyksiin ja mielistelyyn. Näin ei koskaan tapahdu. Autoritaarinen vallankäyttö on luonteeltaan sellaista, että se edellyttää panosten jatkuvaa kasvattamista, aggressiivisuuden lisäämistä ja uusien vihollisten etsimistä.

Kun Lukašenka pahoinpiteli ihmisiä ja heitti heitä vankiloihin, jotkut sanoivat: ”Ei sivuuteta häntä vaan jatketaan vuoropuhelua.” Näiden ihmisten ainoa saavutus on seuraava: ottaakseen vangin Lukašenka kaappaa hänet nykyisin yhdessä matkustajakoneen kanssa.

On vielä yksi asia, jota kuluista ja taloudellisista menetyksistä muistuttavat pragmaatikot eivät ollenkaan halua tehdä. Pitää ottaa laskin käteen ja katsoa, kuinka kalliiksi heidän pragmatisminsa käy esimerkiksi eurooppalaisille veronmaksajille.

Mielistelyn vuodet ovat osoittaneet Putinille, että kannatuksensa kasvattamiseksi hän voi järjestää sodankin.

Kuinka kalliiksi Ukrainan-sota tulee Euroopalle? Kukaan ei ole erityisemmin reagoinut, vaikka nyt on tulvinut uutisia suunnattomista määristä Venäjän joukkoja Ukrainan rajalla. Mikään kaupallinen yhteistyö ei kata edes osaa niistä suorista kuluista, jotka on pitänyt maksaa, puhumattakaan ajasta, jonka lännen poliitikot ovat jo joutuneet ja joutuvat vielä käyttämään tämän ongelman ratkaisemiseen sen sijaan, että hoitaisivat omien maidensa asioita.

Yksi oppositiojohtajista, Boris Nemtsov, murhattiin ampumalla selkään aivan Kremlin lähellä. Heti ilmaantui pragmaatikko, joka levitteli käsiään: ”Minkäs sille mahtaa. Annetaan vain kova lausunto ja jatketaan vuoropuhelua.”

Sitten tapettiin toinen ja kolmas. Neljäs surmattiin Berliinin keskustassa ja viides Isossa-Britanniassa. Vielä räjäytettiin joitain varastoja Euroopassa. Ja sitten on tapettu kemiallisella aseella. Tiedossamme on vain murhayrityksiä. Kuinka monta kertaa on onnistuttu? Me kaikki tiedämme jo, että Putinin turvallisuuspalveluihin on perustettu todellinen terroriryhmä, joka tappaa maani kansalaisia ilman oikeuskäsittelyä ja tutkintaa, ilman oikeudenmukaisuutta. He olivat vähällä tappaa äitini ja he melkein tappoivat isäni. Kukaan ei takaa, ettei eurooppalaisia poliitikkoja kaadu huomenna kuolleina maahan, kun he ovat tarttuneet ovenkahvaan.

Olette jo kasvattamassa poliisin määrärahoja. Myönnätte suunnattomia summia turvallisuuspalveluille. Kulutatte miljardeja uusiin keinoihin löytää myrkkyjä. Nämä ovat pragmatismin seurauksia.

”Ei pidä huolestua. On toimittava varovaisesti, jottei heitä suututettaisi”, sanoo pragmaatikko. Huomenna lännen riittämättömien toimien innoittamat diktaattorit tuovat Euroopan unionin rajalle tuhansittain ihmisiä ja pakottavat naisia ja lapsia rynnistämään päin aitoja. He haaveilevat intohimoisesti, että joku ammutaan tai tallataan tungoksessa.

Pragmaatikot vastatkoot, kuinka kalliiksi tämä tulee Puolalle, Liettualle ja koko EU:lle.

Minulle sanotaan myös näin: ”Mitä oikein haluat? Nehän ovat itsenäisiä maita, joilla on omat hallituksensa. Mahdollisuutemme ovat rajalliset. Vai ehdotatko. että pitäisi aloittaa ydinsota poliittisten vankien vapauttamiseksi?”

Sodan aloittamista en tietenkään ehdota. Huomautan, että sota on jo käynnissä, vaikkakin ilman erityistä menestystä, ja siinä on todellisia uhreja. Siinä käytetään sekä kyberaseita että kemiallisia aseita. Euroopan pankit pesevät vapaasti Putinin ja hänen ystäviensä korruptiomiljardeja. Putinin oligarkkien purjeveneet ovat saavuttaneet valtavaa menestystä Välimerellä kuten ennenkin. 99 prosenttia Venäjän ja Valko-Venäjän korkeimmista virkamiehistä, jotka ovat suorastaan sotkeentuneet rikoksiin, voi matkustella entiseen malliin esteittä ympäri Eurooppaa niin kuin myös heidän perheenjäsenensä. Tämä osoittaa, etteivät monet päätöksentekijät yritäkään voittaa edes pientä taistelua tässä sodassa. He puhuvat ja ajattelevat liikaa reaalipolitiikkaa. He pohtivat toimia, jotka perustuvat naiiveihin ja typeriin ideoihin ja periaatteisiin.

Minusta tuntuu, että ongelma on seuraava: ei ole pragmatismia haluta yhä uudelleen ja uudelleen rauhoitella diktaattoria, olla vihastuttamatta häntä, pyrkiä olemaan huomaamatta hänen rikoksiaan niin kauan kuin mahdollista. On koittanut aika sanoa tämä suoraan. Pragmaattisuuden lipun alla kulkevat nyt kyynisyys, teeskentely ja korruptio.

Idealismi ja pragmatismi ovat kamppailleet aina. Tämä taistelu on kovaa myös Euroopan politiikassa. Mutta pragmatismin valitsemisen ei pidä merkitä omien ihanteiden myymistä.

Kun kirjoitin isälleni kysymyksen: ”Mitä haluaisit minun sanovan Euroopan parlamentille?”, hän vastasi: ”Sano, että kukaan ei saa laittaa yhtäläisyysmerkkiä Venäjän ja Putinin hallinnon välille. Venäjä on Eurooppaa, ja me pyrimme tulemaan osaksi sitä. Mutta haluamme, että myös Eurooppa pyrkisi olemaan oma itsensä, tavoittelisi niitä suuria arvoja, joihin sen yhteisö perustuu. Pyrimme aatteiden, ihmisoikeuksien kukoistuksen, demokratian ja ihmisarvon Eurooppaan. Mutta emme lainkaan halua Eurooppaan, jossa kanslerit ja ministerit haaveilevat pääsevänsä Putinin valtionyhtiöiden hallintoneuvostoihin tai purjehtimaan oligarkin veneellä.”

Saadessani tänään tällä tärkeällä areenalla palkinnon isäni puolesta kiitän teitä ja tervehdin ideoiden ja periaatteiden Eurooppaa, jota te edustatte. Euroopan unioni on suuri ihme. Sen ovat pystyneet rakentamaan kansat, joiden historia on ollut loputonta sotaa toinen toistaan vastaan. Huolimatta kaikista vaikeuksista, joita Euroopan unionin taipaleella on ollut, uskon EU:n tulevaisuuteen ja siihen, että vielä kerran maastani tulee osa tätä yhteisöä.

Meillä kaikilla on suuri vastuu, olimmepa Euroopan parlamentin jäseniä tai opiskelijoita. Elämme aikaa, jolloin joudumme ratkaisemaan paljon ongelmia ilmastosta demokratian säilymiseen.

Puheeni päätteeksi haluan lainata suurta maanmiestäni, jonka kunniaksi tämä palkinto on nimetty.

”Elämänosani on ollut suurempi kuin persoonani. En sano näin valheellisen vaatimattomuuden tähden vaan koska haluan olla tarkka. Olen vain pyrkinyt olemaan oman tehtäväni tasolla.”

Toivon, että meillä kaikilla riittää voimia olla oman tehtävämme tasolla.

Vapaus Aleksei Navalnyille!

Englanninkielinen puhevideo ja venäjänkielinen teksti julkaistu osoitteessa https://navalny.com/p/6576/

Suomentanut Päivi Kremenenko